Metsä olikin satavuotias
Teksti: Maria Paldanius, kuvat: Kaisa Siren
Lappilainen metsänomistaja-poromies Hannu Lahtela suhtautuu metsiin sekä järjellä että tunteella. Satavuotiaan, 35-hehtaarisen mäntymetsän kohdalla järkevin ratkaisu oli uudistushakkuu.
Metsä olikin yli 100-vuotias, eikä puun tilavuus ollut kasvanut enää vuosiin. Tieto yllätti Itä-Lapissa, Saijan kylässä asuvan metsänomistaja-poromies Hannu Lahtelan. Hän uskoi metsänsä olevan vasta kasikymppinen ja ajatteli sen tarvitsevan toimenpiteitä 10–15 vuoden kuluttua. Nyt edessä oli vääjäämätön ja välitön uudistushakkuu. Se toteutettiin siemenpuuhakkuuna. Hakattavaa metsää oli 35 hehtaaria.
– Kyllä se yllätti, että metsä oli niin vanhaa, eikä sen kasvattaminen ei ollut enää taloudellisesti perusteltua. Onneksi puun hinta kuitenkin pompsahti, ja on itse asiassa ollut parempi kuin aikoihin. Puunostajat olivat aktiivisia ja yhteistyössä metsäsuunnittelijan kanssa tein metsäsuunnitelman, jota olin jo pitkään miettinyt.
Yleisin uudistushakkuutapa on avohakkuu. Metsä voidaan uudistaa myös siemenpuu-, kaistale- tai suojuspuuhakkuuna – tai eri-ikäisrakenteisena, jolloin sitä hoidetaan poiminta- ja pienaukkohakkuin. Lahtela päätyi siemenpuuhakkuuseen, jossa metsikkökuviolle jätetään puita, joiden siemenistä uuden metsän on tarkoitus syntyä luontaisesti. Valinnan taustalla oli pitkä kokemus alalta, monipuolisen koulutuksen tuoma tietotaito sekä keskustelut Keiteleen hankintaesimiehen kanssa.
– Siemenpuuhakkuu on sopiva vaihtoehto tällaiseen mäntyiseen, karuun kasvupaikkaan. Myös avohakkuu olisi kuitenkin ollut mahdollinen, sillä matalan sammalpeitteen ansiosta maassa on jo runsaasti siemeniä ja metsä olisi varmasti lähtenyt niiden kautta kasvuun. Jätimme siemenpuita kuitenkin pystyyn kaiken varalta.
Parhainta tapaa metsän uudistamiseen piti miettiä pitempään. Loppujen lopuksi päädyttiin leimikon jättämistä siemenpuuasentoon. On paras ratkaisu tälläiselle karulle mäntykankaalle.
Metsä sijoitettu metsään
Lahtelan elämää kannattelee kolme tukijalkaa: poronhoito, maatalous ja metsänhoito. Tai kuten hän itse muotoilee: arki rullaa ”kolmen haalarin taktiikalla”. Yrityksensä, Maltiolan Jaloste Oy:n (Sallan Villiporo) nimissä Lahtela tuottaa poronlihatuotteita moniin tarpeisiin. Pihvikarja kasvaa omassa pihassa ja metsämaan pinta-ala on reilu 400 hehtaaria, ja kitu- ja joutomaita on noin 200 hehtaaria – avovaimolla on 200 hehtaaria metsää Kainuussa. Metsä on mäntyvaltaista ja levittäytyy 1600-luvulta asti suvun hallussa olleen tilan ympäristöön. Lahtela osti tilan vuonna 1993 ja on sen 10. omistaja.
– Aikoinaan tilalla oli enemmän metsää, mutta ennen sotia metsiä alettiin lohkoa suvun kesken. Isä otti tämän tilan haltuun ja alkoi ostaa lisää metsää, samoin kuin minä myöhemmin. Voin sanoa, että olen panostanut ja sijoittanut metsään – tavallaan olen sijoittanut siis metsää metsään, ja lisäksi yhteismetsään.
Uudistushakkuu tehtiin noin 100 hehtaarin laajuiseen ”ostometsään”, jonka Lahtelan isä oli ostanut 80-luvulla. 35-hehtaarisen leimikon hakkuu hoitui yhden motoketjun voimin reilussa viikossa. Puuta kertyi hyvin ja rekkalasteissa se teki noin 30 täyskuormaa. Pieni määrä hakattua koivua tulee omaan käyttöön, lämmitykseen.
– Puukaupat tehtiin Keiteleen kanssa ja yhteistyö sujui todella hyvin. Positiivista on se, että tänne on tullut aitoa kilpailua puukaupassa sen jälkeen, kun Keitele tuli alueelle. Valinnan ratkaisi lopulta hinta. Keiteleen edustajat olivat myös paikalla miltei etuajassa, kun yleensä tekijöitä saa jopa odotella, Lahtela kiittelee.
Metsäsuunnitelman mukaisesti lopulle ostopalstalle on tiedossa myöhemmin sama kohtalo, mutta Lahtela etenee pikkuhiljaa tavoitteen ollessa kehitysluokkajakaumaa.
Yksi osa Hannu Lahtelan toimeentuloa on porot. – Muistan pikkupojasta asti, että meillä on hoidettu poroja aina. Kohokohtia on tietenkin erotus syksyllä. Silloin näkee millainen elo on kesän aikana kasonu, muistelee Hannu Lahtela.
Suomi seisoo puujaloilla
Saijan kylä sijaitsee noin 40 kilometriä Sallan kirkonkylältä pohjoiseen lähellä Savukosken rajaa. Vuonna 2001 kylässä oli noin 80 taloutta ja 150 asukasta. Lahtelan mukaan alueella on paljon hyvää talousmetsää. Metsäteiden kuntoon on viime vuosina panostettu, mutta pitkät kuljetusmatkat ovat iänikuinen haaste.
– Logistiikkaa saa miettiä koko ajan ja kuljetukset täytyy osata ennakoida. Se myös nostaa kustannuksia. Jos metsät olisivat lähempänä sahaa, kantorahakin saattaisi olla vähän parempi, Lahtela aprikoi.
Itä-Lapin pikkukylien asukasmäärät ovat hiipuneet hiljalleen. Yksi osoitus kehityssuunnasta on se, että Saijan kylän koulu, jossa Lahtelan nyt jo aikuiset, muualla asuvat lapset vielä 2000-luvun alussa opiskelivat, on lopetettu. Nyt lapset kulkevat bussilla kouluun Sallaan. Kolmella toimialalla, seitsemänä päivänä viikossa ja 15 tuntia päivässä töitä pakertava Lahtela myöntää, että tulevaisuus huolettaa ja sitä on vaikea ennustaa.
– Minulla on nämä kolme tukijalkaa ja ainakin metsätalous on yksi, joka pysyy. Puun kysyntä kasvaa, ja tukkia menee. On tärkeää, että Suomi panostaa jatkossakin metsiin, sillä sieltä se veroraha tulee. Metsistä saatuja verorahoja voisi kylläkin jyvittää vähän enemmän myös näille alueille, mistä se puu alun perin tulee.
Lahtelalle metsillä on sekä taloudellista arvoa että tunnearvoa. Uudistushakkuun kohdalla piti mennä talous edellä. Jos metsän olisi annettu kasvaa vielä 10–15 vuotta, sen arvo olisi laskenut, kasvu hidastunut ja uudistaminen olisi ollut haastavampaa. Nyt näyttää siltä, että 10–20 vuoden kuluttua hakkuualueen paikalla kasvaa jo hyvä taimikko. Lahtela on myös hakenut Kemera-tukea taimikonhoidolle. Muutamien muiden metsäkohteiden kohdalla hän pohtii, kannattaako lannoittaa vai jättää lannoittamatta.
– Metsää kannattaa hoitaa mieluummin ajoissa kuin liian myöhään. Eihän vasikkakaan voi hyvin, jos se ei saa maitoa. Omalla kohdallani metsiin liittyy paljon tunnearvoa: niitä minä mietin joka päivä ja vaikeaa niistä on luopua. Mutta ei tässä pyhällä hengellä eletä – ja puujaloilla koko Suomi seisoo.
*
Hannu miettii metsiään joka päivä ja hänen mielestään niistä on vaikea luopua. Elämä kuitenkin vaatii euroja, kyllä kantorahat tuovat toimeentuloa ja lisäansioita aika moneen torppaan tässä maassa. Puujaloilla Suomi seisoo.
Hannu Lahtela
Poromies, maatilallinen, metsänomistaja.
Syntynyt Itä-Lapissa, Saijan kylässä vuonna 1964.
Asuu Saijassa tilalla, joka on ollut suvulla 1600-luvulta asti.
Kaksi aikuista lasta: poika asuu Etelä-Suomessa, tytär Oulussa.
Saijassa suvun tilalla asuu myös avopuoliso ja äiti.
Harrastaa työntekoa. ”Vapaa-ajalla” tekee mm. tuotekehittelyä.
Suvussa on ollut poroja yhtä kauan kuin Suomessa ollut porotaloutta.
Suoritti armeijan Ivalossa ja Imatralla, maatalouskoulun Kittilässä, karjanhoito ja -tarkkailukoulutuksen Kajaanissa, yrittäjäkoulun Kauhavalla ja maatalousopinnot Kiteellä.
Useiden Suomen ykkösravintoloiden poronlihatuottaja ja luottotoimittaja.
Lappilainen elintarvike kilpailun 1. sija vuonna 2000. (suolainen sarja: luomumaustettu poronverimakkara).
Suomen paras elintarvike vuonna 2004 (kytösavustettu vasan sisäpaisti).
Suomen paras elintarvike vuonna 2005 (viileäsavustettu poronkulmapaisti 64).
Keittiön porokuninkuus kokki Aki Wahlmanin kanssa vuonna 2006.
Ravintola Nokka: VIP-sertifikaatti vuonna 2006 (Very Important Producer)
Jaakko Kolmosen rahaston palkinto vuonna 2018 ruokakulttuurin vaalimiseen.